Anteeksi. Olen siirtänyt ja taas siirtänyt tämän jutun julkaisua, sillä kesän aikana on sattunut niin paljon, etten enää tiennyt, miten saisin sen kaiken aloitettua.

Tai voiko kaikkea edes kertoa.

Tänään on 73. päiväni tien päällä. Tuntuu käsittämättömältä, kun miettii, mistä tilanteesta lähdin, mihin olen näiden viikkojen aikana päätynyt, mitä kaikkea olen nähnyt, mitä kaikkea olen kokenut, ja mitä kaikkea olen tuntenut.

Elämä tuntuu samaan aikaan oikealta ja rikolliselta, kun on tahtomattaan ajautunut tilanteisiin, joista ei ole paluuta tai joissa ei ole voinut sanoa “ei”. Yhtä rikollista on se, miten saatoin antaa elämäni lipua liian pitkään ja liian kauas oikeasta kurssista. Kun viimein heräsin kuplasta, josta ei ollut minkäänlaista ulospääsyä – vain kaarevia pintoja, joilta valui alas vaikka halusi vain kiivetä ylös – sisuunnuin. Ei jumalauta elämä voi olla tällaista.

Ja miten erilaiseksi teistä suurin osa oli sen varmasti kuvitellut.

En minä ole koskaan mitään yrittänyt peitellä. Kaikki vaan sattui niin äkkiä, ja minä olen huono märehtimään asioita; vaikka olen hidashermoinen ja leppoisa, monesti vähän myöhässä ja ajatukseni laahaavat perästä kuten rapunaisilla tapana, olen varmasti yksi Telluksen nopeiten päätöksiä tekevistä ihmisistä – mutta vain silloin, kun on pakko.

Eikä järjellä ole koskaan ollut mitään tekemistä päätösteni kanssa.

– Ei tässä kesässä ole ollut mitään tolkkua..
– Onko missään sinun tekemisissäsi koskaan ollut?
– HA!

Tuskin. Ja ehkä juuri siksi minä olen aina rakastanut elämääni, oli se kuinka hunningolla tahansa, sillä minä teen elämäni päätökset aina sydämellä, ja kun seuraa sydäntään, ei elämässä voi mennä pieleen – paitsi rakkaudessa.

Ja kuten tiedämme, rakkaus kestää kaiken, vaikka aina onkin olemassa se kuuluisa mutta.

“The bravest thing you will ever do is love again.”

Tästä syksystä tulee varmasti jälleen kerran elämäni paras.