2020

Erältä, eräistä

Monni Himari

Lukijalle

 

Tämän piti olla tietokirja. Lopputulos on kaukana siitä.

Suurin oivallukseni, jonka sain tämän kirjoitusprosessin aikana, on, etteivät tarinat synny ennen aikojaan. Ne tulevat, kun ovat löytänet paikkansa ja aikansa, sillä ne itse määrittävät tarpeensa tulla kerrotuiksi. Sen vuoksi kenenkään ei pitäisi ottaa kunniaa niiden keksimisestä, sillä joskus, hyvin usein, ne vain päättävät jäädä kertomatta.

Tämän teoksen sivuille syntyi vuodenkierron verran lyhyitä, lastumaisia eräkertomuksia Suomen ja Saamenmaan luontokohteista. Olen tietoisesti jäsentänyt sisällöt kahdeksan arktisen kuukauden mukaan pakkastalvesta hankikantoon, jäidenlähdöstä keskiyön aurinkoon, sadonkorjuusta ruskaan ja ensilumesta joulukaamokseen. Näin ollen ja näiden kansien välissä nämä muistot sulautuvat yhdeksi pitkäksi kertomukseksi, jonka jokaisella tarinalla — vaikka eri kohteista kertovatkin — on yksi yhteinen tekijä. Sinä.

Monien eräkirjojen perustuessa (täysin oikeutetusti) kirjoittajan ja luonnon väliseen suhteeseen, nämä tarinat on kirjoitettu minulta muille: Ihmisille, jotka ovat kulkeneet kanssani elämäni poluilla, sillä heistä me aina lopulta kerromme. He lopulta ovat niitä, jotka ovat muovanneet meistä sen, keitä me olemme.

 

MARINELLA “Monni” HIMARI,
11. tammikuuta 2020, Lakselv

Osta kirja itsellesi tai lahjaksi tarjoushintaan 25€

Verkkokauppaan »
Erältä, eräistä - Marinella
Erältä, eräistä - Marinella

Kirjasta sanottua

“Suomalainen eräkirjallisuus on selkeästi kaivannut Marinellan silmiä ja käsiä. “

— Latu&Polku (Latu&Polku)

 

arvostelu

 

“Ajattelin, että selaan heti nopeasti läpi, niin näen mistä on kysymys. Juutuin tekstiin, jämähdin kuviin, tunsin lämpöä, tunsin ihailua, tunsin mielihyvää, olin myyty – enkä ole edes vielä lukenut Erältä, eräistä -kirjaa. Noin harmonista kokonaisuutta kirjassa en heti vähään aikaan muista nähneeni, mutta silti se on kuin kahdesta maailmasta. Toisaalta hyvin moderni lähestymistapa, mutta jotain niin niin tuttua, kuin vanhoissa erä- ja matkailukirjoissa ajalta jolloin värikuvat tulivat kansien väliin. Erältä, eräistä on tummanpuhuva teos, mutta ei lainkaan synkkä. Onnittelut, upea lopputulos!”

— Joppe Ranta (Retkinikkari), retkeilytoimittaja

“Vangitsee lukijansa heti ensimmäisestä kaskusta lähtien täysillä. Mitä pidemmälle tätä lukee, niin rulee tunne, että kirja on sekä mahtava ylistys Suomen luonnon monimuotoisuudelle, että myöskin osittain taustalla löytyy lisäksi epäsuora rakkauskirje (tai kaipuukirje) myös ihan jollekin tietylle, lienenkö väärässä. Ainakin sellainen tunne tuli itselle.

Kirja on mieletön kokonaisuus. Toivon todella, että tämä ei jää viimeikseksesi. Omasta hyllystä löytyy useampaakin kotimaista erä-/luontokirjailijaa (A.E. Järvinen, Aho, Ilmola, Tuominen, Turunen, jne.) ja tämä ei muuten kalpene yhtään tuossa seurassa. Upea teos!

Hienoa että joku tällaisia vielä tänä päivänä tekee.”

“– En olisi ennen tätä uskonut sanovani näin, mutta Nellan luontokuvaukset ovat myös erittäin eroottisia. Tarinan Pöyrisjärven erämaasta olen lukenut jo ainakin kymmenen kertaa: “Kello oli vaille kahdeksan, kun saaliskalojen evät viimein irtosivat. Vaalea liha oli mehevää ja sopivasti haavoja polttavan suolaista. Maistelin, maiskuttelin, söin ja livoin ahnaasti auringon polttamia huuliani.” Tähän saakka olin ajatellut, että romanttinen kirjallisuus ei ole minua varten, mutta nyt oivalsin, että minun romantiikkani on erilaista. Se ei löydy Pariisin lamppujen alta vaan nuotioilta ja auringonlaskun värjäämiltä tuntureilta. Myös kirjan kuvitus on upea. Teos on sekoitus valokuvataide-, tieto- ja satukirjaa. Paikoittain tieto-osuudet lipsahtavat vähän turhan yksityiskohtaisiksi, mutta lyhyiden kappaleiden ansiosta kirja ei ole liian raskas.”

Emmi Nuorgam — Lukuretriitti

“Oli kyllä upea kirja. Monessa kohtaa meni roska simmuun, niin väkeviä tunteita tekstissä lymysi. Huikea kokemus, johon tekee mieli palata uudestaan. Kiitos.”

“Istahdin laiturille. Avasin kirjan ja luin puolet yhdeltä istumalta, vaikka tarkoitus oli lukea viipyillen. Tarinoissa on niin kaunista sanojen leikkiä ja hetkien kuvausta, että aloin itkemään. Ja tuntuu, että teksti tavoittaa jotain sellaista minun sielunmaisemasta, mikä on jäänyt pitkään sanoittamatta. Bonuksena kauniit kuvat ja ihana paperi, jolle kirja on painettu. Se tuntuu vanhan ja kelottuneen hongan pinnalta.”

“Istun postin edessä penkillä ja luen esikoistasi, Marinella! Ohi lipuvat ihmiset tuijottaa, koska itken. Minäpä en välitä. Minä itken ylpeydestä, sanojesi kauneudesta ja muodoista. Näistä kuvista. Luonnosta. Tarinoista meistä. Ihmisistä. Siitä, että olen saanut kulkea mukanasi. Mutta eniten itken siksi, että tämä lohduttaa minua valtavasti juuri nyt. Kuulen lukemani sinun äänelläsi. Ja muistan, että sielläkin, 1 372 km:n päässä, on minun laumaani. En ole yksin.”

“Olen lukenut, pureskellut, makustellut, katsellut, ihastellut ja fiilistellyt… Vähän mua on jopa ujostuttanut. Välillä on fiilis, että luen salaa sun päiväkirjaa tai ajatuksia. Sä oot rohkea. Sä riisut itsesi alasti, paljastat kaiken. Silti sä oot vahva ja kaiken väärän yläpuolella. En osaa oikein kuvailla sanoin tätä kirjasi lukemisesta seurannutta fiilistä… Huhhuh ja Wau!”

“Mykistävän kaunis teos. Taitava kerronta.”

Tilaa jälleenmyyntiin Kirjavälityksen kautta

Kirjavälitykseen »

Erältä, eräistä

Yhtä aikaa ajaton ja kantaa ottava, tunnelmallisista luontokuvista ja lastumaisista tarinoista yhdeksi pitkäksi kertomukseksi nivoutuva teos on tuore tuulahdus suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Samalla se on tarina ihmisistä, joita kirjoittaja on kohdannut elämänsä poluilla, sillä heistä me aina lopulta kerromme. He lopulta ovat niitä, jotka ovat muovanneet meistä sen, keitä me olemme.

Luontoa ylistävässä Erältä, eräistä -teoksessa kuvaillaan vuodenkierron mukaan kulkevissa tarinoissa erityisesti luonnon kauneutta. Kertomusten sisällä kulkee hento säie, joka tarina tarinalta vahvistuu, rakkaudesta ja toivosta, uudesta alusta.

Marinella “Monni” Himari on syntynyt Hämeenlinnassa vuonna 1985. Hän työskentelee retkeilytoimittajana ja luontokuvaajana ja asuu Pohjois-Norjan Lakselvissa. Erältä, eräistä on hänen esikoiskirjansa.

Otteita kirjan tarinoista

Palellen Pallaksella

Tammipäivän hämärä punoi pakkasta hohtavan hennon harson ja verhosi sillä tunturihuiput peitellen ne nukkumaan. Näiden muinaisten, avolakisten, jättiläismäisten maankohoumien takaa pohjoisesta alkaisi suuri ja mahtava erämaa, jonka suojissa onnelliset riekot saivat rauhassa rakentaa lumikieppejään.

Turskan puute

Hiljaisten havupuiden kyyneleet kimmelsivät jäähelminä ensimmäisten suojapäivien jälkeisillä pakkasilla, tai kuten vanha kansa tapasi sanoa, vesihilkalla ja pyynsilmällä, mutta yhtä kaikki: helmikuulle havahtuneet itkuiset metsät vaikeroivat yhdessä Itämerta.

Puolimaailman poluilla

Pohjoisen maaruskaa matkiva rahkasammal on vielä viime syksyn jäljiltä punehtunut, ja Torronsuon aavaa maisemaa riittää yhtä pitkälle, kuin silmä kantaa. Jostain kuuluu kapustarinnan haikea vihellys. Tjyyh.

Pääsiäispilkillä

Lemmenkipeä hauki nousee kudulle. Se on liikkeellä hyvissä ajoin; on huhtikuun puoliväli. Pilkimme kevätpyhää, jolloin talven voimat on voitettu ja vanha aurinko siirtynyt taivaanpallon eteläiseltä puoliskolta pohjoiselle – nyt päivän ja yön pituudet ovat lähes kaikkialla maapallolla samat. Vain ääripäissä eletään eri aikaa: pohjoisnavalla alkaa puolen vuoden pituinen päivä ja etelänavalla yö.

Ekuddenin uusia alkuja

Metsä hedelmöityy tummanpuhuvien pilvien välistä pilkahtelevasta valosta, ja kasvien viherhiukkasissaan säilömä valoherkkä pigmentti, lehtivihreä, vahvistuu. Pihkasta paisuneet urvut ojentuvat kohti aurinkoa. Metsä on pitkän talviunen jälkeen janoinen. Pian runsaiden sateiden jälkeen kasvit, pensaat ja puut kuitenkin heräävät eloon ja niiden kaikki sävyt voimistuvat. Luonto vahvistuu – myös meissä.

Saariselän Shangri-La

Laajoista kairoistaan tunnettua, vaeltajan kauneimmatkin haaveet täyttävää Urho Kekkosen kansallispuistoa kulkiessaan saapuu kerran mahtavan Siliäselän rinteille, joiden leveiltä reunoilta valuu maa komeaksi kuruksi – niin vehreäksi ja vihannaksi, ettei enää tiedä, onko Lapissa vai missä. 

Onkimatta paras

Suomen Kalakirjasto toimi tien päälle muuttaneen naisen base campina eräretkieni välissä. Olin saapunut taas hetkeksi Muonioon lataamaan kameran akkuja ja täyttämään muonavarastoja sekä huoltamaan varusteita, pesemään vaatteita ja itseni.

Lemmenjoen Kultareitillä kuultua

Harmonikka soi, yhteislaulu raikasi, kahvia ja Lapin muorin leipomaa kampanisua riitti kaikille. Olimme viettämässä Lemmenjoen kansallispuiston uuden vaelluspolun, Kultareitin avajaisia.

Höyrivä Pöyrisjärvi

Hillankukka avautui. Ennelintu kukkui. Yöttömän yön hento hämärä verhosi tyynen Pöyrisjärven pintaa, jonka vastarannalla harvat havut piirsivät pehmeitä piirtoja punehtunutta taivasta vasten. Aurinko möllötti ja odotti, tuijotti tiiviisti yhdellä silmällään, aivan kuin se vahtisi. Minua – ja sinua.

Helvetinjärven salaisuus

Helsingissä loppukesän tuuli kujeili kesävihannissa koivuissa ja kuusissa, vinkaisi välillä vasten heinää, puuskahti poskipäille. Perillä Pirkanmaan Ruovedellä ilma seisoi paksuna kuin talvipalttoo. Oli ukkosta ilmassa – ja ehkä jotain muutakin.

Kaksinkertaisella varovaisuudella

Puoltayötä uoltava pimeys verhoaa jokivarren uhkeat pensaat ja hieman taaempana keskenkasvuiset koivut, niiden takana tanakat männyt ja mäntyjen takana hiilenmustaan kääriytyneen korven. Yön tumma valtameri aukeaa yläpuolella: Joutsenen tähdistö lentää pitkin Linnunrataa, jonka vyöstä erottaa kirkkaan W:n muotoisen Kassiopeian ja Perseuksen. Korkealla oikealla on Lyyran tähdistön Vega, vasemmalla yläkulmassa Joutsenen Deneb ja alempana Kotkan Altair. Ison Karhun (Ursa Major) Otava loistaa luoteessa ja Ajomiehen tähdistön Capella koillisessa. Ja silti minä näen vain sinut.

Välimaan aidatut unelmat

— Mmmäää-mmmääää!
— Tullaan, tullaan!Lähes sekunnilleen soi puhelimen herätyskello. Aivan kuin älylaitteella ja lampailla olisi ollut sanaton sopimus ihmissurviaisen herättämisestä lämpimästä makuupussistaan, josta tämän täytyisi kuoriutua päivänkorennon lailla ja silti aivan väen väkisin uuteen aamuun.  — Nukuinko minä? mutisin ja hieroin väsyneitä silmiä. Heräsinkö minä?

Kairijoen kehukala

Meillä kalaan menneillä on yhteinen kieli. Se perustuu pituuteen, painoon ja aikaan. Näiden pääteemojen lisäksi käymme läpi, mihin saalis nappasi; oliko ottipeli käsintehty viehe vai itsesidottu perho, vaiko kenties nirha, lippa tai lusikka. Miltä kokemus tuntui siiman päässä, ja miten saalis nousi nöyränä rantatörmälle, vai nousiko sittenkään. Sekin nimittäin muistetaan aina kertoa, jos vonkale pääsi pakoon.

Yöttömän yön lopulla

Keskiyön aurinko oli jälleen yhtä vuodenkiertoa vanhempi. Pian horisontin hehku painaisi yöttömän yön mailleen, mutta sitä ennen yksi vaeltaja kylpisi hiessä, ja se vaeltaja olisin minä.

Käymässä Itämerellä

On tämä tuuli, jonka alkulähdettä en tunne, jonka alkulähdettä eivät muutkaan tunne, eikä tunne tuuli itsekään. Tuulet vain ovat, menevät ja taas tulevat vuosien ja vuosikymmenten takaa.

Märketin majakalla

60° 18,1′ N 19° 07,9′ E. MÄRKET. Suolan karkaisema rupinen luoto Ahvenanmeren iholla. Ja kun sille päälle sattuu, maamme myrskyisin paikka, jossa saattaa saada kivuliaan osuman Itämeren tuulen lataamasta nyrkiniskusta suoraan palleaan, tai hyistä merivettä ja vihaisen tiiran paskaa päällensä. Mutta silti siellä rakastuu.

Sibeliuksen Metsä

Kuorolaulanta on niin komeaa, etten voi olla kuuntelematta kappaletta uudestaan kolmatta, neljättä, viidettä ja taas kuudetta kertaa. Jossain vaiheessa päätän lopettaa laskemisen ja laitan sävelrunon toistolle.

Naavojen aika

Kun ukit nukahtavat pois, he kasvavat parroiksi metsän puihin; osa tuuheiksi ja leveiksi, osa eteenpäin työntyviksi, toiset pitkiksi ja puikuloiksi, loput harvoiksi hapsiksi, kaikki erilaisiksi, aivan kuten ukitkin ovat erilaisia.

Tuntemattoman polku

Tummien korpien tuutulaulu soi, kun yö peitteli väsynyttä kulkijaa. Kynttilän hento liekki tavoitteli pallokorsun pyöreää pintaa, mutta sen voima ei riittänyt valaisemaan ympäröivää pimeyttä. Sinnikkäästi pinnistäen se onnistui kuitenkin antamaan tilalle muodot – kaarevan kuvan kaikkeudesta, ympyrän muotoisesta tai ilmansuuntien mukaan kahdeksan nurkan maasta, jota peitti korkea taivaskatto, kirjokansi. Se pysyi ylhäällä maailman keskuksessa sijaitsevan sekä Pohjantähden paikoilleen seivästäneen taivaannaulan varassa, jonka ympärillä Eeden ja tuhannet tähdet tanssivat. Nytkin taivaanlaen kuvitteellinen kupu pyöri, ja elämä sen alla jatkui taittuen loppusyksyn yöksi. Itärajan Virolahti oli käymässä nukkumaan.

Pyhäjoen helmoilla

Joet, nuo entisten erämaiden ainoat kulkutiet, vaeltavat ikuisesti läpi tummien korpien, syksyn ruskassa loimottavien tunturikoivikkojen, julmien rakkamaiden, karujen kurujen ja vihantien notkojen sekä paksun lumivaipan alla kohti seuraavaa kevättä.

Puljunpunainen

Vihelsi hiljaa erämaanvirttä, kuiskutteli suurista syysseikkailuista, maalasi mielessä maiseman niin, että taivas on kultaa ja maassa jängät korallista kupariin ja karmiiniin — Puljutunturi. Näin monta vuotta siihen meni, ja niistä jokainen kannatti odottaa. Jostain määräämättömästä syystä olin aina aiemmin päätynyt ruskan aikaan Urho Kekkosen puolelle, mutta ei sielläkään ole koskaan huonoa ollut.

Musta metsä

Mikä on se sellainen metsä, luotaantyöntävä, katajainen, kitukasvuinen ja kuiva? Nuiva. Ruma. Rämettynyt. Pystyyn lahonnut ja maahan mädännyt – luovuttanut.

Rautupilkillä

Saappaiden alla levittyvä täyteläinen pimeys muistutti avaruutta, jossa kaamosauringon kaukaisista säteistä tuikkivat jäähileet muodostivat uuden ajan tähdistön ja tuhansia galakseja.

Talvikuun taikaa

Taivaanvalkea paloivat pohjoisella taivaalla, kun etelässä vielä odotettiin ensilunta. Helsingissä, Hangossa ja Jyväskylän korkeudella makasi maa mustana ja märkänä, vaikka kaukaisen Lapinmaan tunturit ja outa olivat jo aikapäivät sitten vaipuneet talviuneen. Kaamos oli saapunut, hiljaisuus ottanut vallan. Oli luonnon vuoro levätä. Aurinko nousisi seuraavan kerran 17. tammikuuta, Suomen aikaa kello 11:56.

Epilogi

Aika ei synny, aika ei vanhene – vain me vanhenemme.

Ja niin kuin puurossa käyttämättä jäänyt punainen maito vanhenee taivas ja vastaparin iho, joka joskus niin kimmoisana palautti hivelevän sormenpään.
Samoin vanhenevat myös ajatukset ja tarinat, kunnes joku kertoo kaiken uudestaan ja hauskemmin. Ja niin vanhenevat myös kaikki läheisemme, joille suomalaisuuttamme tuskin koskaan sanomme:
Rakastan sinua.

Tylsyyden ylistys

Ei ole posliinia, on puinen kuksa.
Ei ole kallista japanilaista veistä, on suomalainen käsintehty puukko.
Ei ole hienon kahvilan kallista cappucinoa, mutta on murukahvia.

Tutustu Luonnonperintösäätiön toimintaan

Tutustu

Ostamalla kirjan tuet luonnon monimuotoisuutta

Kymmenys kirjan myyntivoitosta lahjoitetaan Luonnonperintösäätiölle vanhojen metsien suojeluun. Luonnonperintösäätio ostaa lahjoitusvaroin luonnonalueita ja rauhoittaa ne pysyvästi. Ostamalla kirjan tuet vanhojen metsien suojelua ja luonnon monimuotoisuutta. Kiitos tuestasi.

Mikäli olet kiinnostunut kirjojen jälleenmyynnistä, voit tilata kirjoja Kirjavälityksen kautta tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen: hi@marinellahimari.fi. Mikäli olet kiinnostunut arvostelukappaleesta, laita viestiä samaan osoitteeseen.

Erältä, eräistä - Marinella

Yhteistyökumppanit

Kiitos yhteistyökumppaneilleni, jotka uskoivat unelmiini ja tukivat kirjan kustantamista:

Green House Wear
Helsingin Villasukkatehdas
Kupilka
Lapuan Kankurit
Marttiini
Myssyfarmi
Sasta Clothing